Onnistunut joukkorahoituskampanja

Anne Mattila
Photo by Sara Vallioja

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty;
ja se toinen puoli tehdään hiki hatussa töitä

Vedin läpi onnistuneen joukkorahoituskampanjan viime syksynä (5012 €, 108 rahoittajaa, keskiosto n. 50 €), ja sittemmin minulta on paljon kyselty miten siinä onnistuin. Tässä pitkähkössä tekstissä avaan joitakin pääkohtia. Tämän lukemisen lisäksi suosittelen googlaamaan niin suomeksi kuin englanniksi joukkorahoitusta käsitteleviä artikkeleita sekä analysoimaan onnistuneita projekteja (kannattaa tutustua esimerkiksi Amanda Palmerin tapaukseen)

Ihmiset haluavat kovasti yksittäisiä neuvoja, kuten montako Facebook-päivitystä pitäisi tehdä, tai pitäisikö tehdä sitä tai tätä tai tuota. Oleellisempaa mielestäni on kaksi asiaa: hyvä ja realistinen suunnittelu sekä määrätietoisesti ja innostavasti läpi viety kampanja. Se, miten tämän toteuttaa, riippuu paljolti kunkin persoonasta ja projektista.

Omalla kohdallani pitkäjänteinen verkostoituminen sosiaalisessa mediassa (erityisesti Twitterissä ja Facebookissa) oli hyvin keskeistä kampanjan onnistumiselle. Toisaalta todettakoon, että yli puolet rahoittajista olivat ystäviäni ja sukulaisiani – siis ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä nettipresenssini kanssa. Kumpaakaan ei siis pitäisi laiminlyödä. Kolmantena tekijänä oli median ja laajempien verkostojen onnistunut käyttö, joka tuki kampanjaani niin, että sain uskottavuutta ja lisää innostusta projektini tueksi.

1. Kampanjan suunnittelu

Kaikkein oleellisinta on hyvin suunniteltu kampanja. Tämä käsittää muun muassa rahoittajien määrän ja rahoituksen tavoitteet ja välitavoitteet, kampanjan aikana tapahtuvat tempaukset ja nostot kuten haastattelut, esiintymiset ynnä muut, sekä markkinointiin liittyvät seikat.

Kampanjan ajankohta

On tärkeää pohtia, mikä on hyvä ajankohta omalle kampanjalleen, ennen kuin sen aloittaa. Huomioitavia seikkoja projektista riippuen voi olla niin joulut ja juhannukset, lasten lomaviikot tai vaikkapa Kalevalanpäivä. Kesälomalla ja joulun alla voi olla haasteellista kampanjoida, kun ihmisillä on ajatukset muualla. Toisaalta itsellä saattaa olla vaikkapa jokin tärkeä työprojekti, joten joukkorahoitusta ei kannata aikatauluttaa samalle ajankohdalle. Kannattaa pohtia asiaa niin omasta kuin toisten näkökulmasta käsin. Milloin itse olisin vastaanottavaisin tuttavani joukkorahoituskampanjalle? Milloin minulla on voimavaroja keskittyä kampanjointiin?

Kampanjan kesto

Analysoituani erinäisiä kampanjoita tulin lopputulokseen, että yleisimmin kampanjan kesto on noin 4–8 viikkoa. Mitä pidemmäksi kampanja käy, sen raskaammaksi se käy – myös yleisön kannalta. Ytimekäs ja hyvin suunniteltu rutistus vaikuttaakin yleisesti olevan pitkää kampanjaa parempi. Tällöin kampanja pysyy virkeänä ja jännittävänä “pelinä” alusta loppuun saakka, ja innostaa ihmisiä seuraamaan tilannetta pitkin kampanjan etenemistä.

On myös hyvä huomioida, että joukkorahoituskampanjan läpivieminen on henkisesti yllättävän raskas prosessi, joten mitä pidempään kampanja jatkuu, sen enemmän voimavaroja tarvitaan. Mitä pidempi kampanja, sitä suurempi lässähtämisen vaara on. Lyhyt kampanja toisaalta vaatii huomattavaa ennakkosuunnittelua, ettei se ole ohi ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Neljä viikkoa on yleisesti ottaen ehkä hieman lyhyt, ja yli 8 viikkoa taas liian pitkä. Tämä nyrkkisääntönä, josta voi perustellusti tietenkin joustaa.

Strategia eli aikajana + tavoitesumma

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, niin myös joukkorahoituskampanjan kohdalla. Kun etukäteen tietää, kuinka monta euroa tai rahoittajaa päivässä tai viikossa pitäisi saada, on koko ajan tietoinen kampanjansa etenemisestä. Ennen kaikkea tällöin pystyy suhteuttamaan omaa toimintaansa sen mukaan, miten rahoituksen kerääminen onnistuu (“hitsi, tänään en ole tullut yhtään rahoittajaa, pitääkin soittaa serkuille ja kysyä, ovatko jo muistaneet kertoa tästä kavereilleen”, “mehän ollaan edellä tämän viikkoista tavoitettamme, eli ei muuta kuin jatketaan samaan malliin!”).

Selvitin, että joukkorahoituskampanjoiden rahoitus syntyy useimmiten niin sanotun U-käyrän mukaisesti: alussa ja lopussa tulee enemmän rahoitusta, keskellä on suvanto. Tämä tarkoittaa sitä, että alussa pitäisi saada kaikki lähipiiriläiset mukaan, jotta loppukampanjasta ne tuntemattomat ihmiset ja muut jahkaajat vakuuttuisivat siitä, että kyllä hekin haluavat olla mukana. Joukkorahoituksen psykologia on hyvin simppeli: voittajan kelkassa on kiva olla, häviäjän kelkkaan ei halua kukaan. U-käyrän ensimmäinen piikki (eli startti) on siis hyvin oleellinen, jotta loppukiri voisi olla mahdollinen. Tästä syystä myös ennakkomarkkinointi on hyvin tärkeää, johon palaan myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Toisin sanoen kaikkien ystävien olisi oltava tietoisia joukkorahoituskampanjasta jo ennen kampanjan alkua, jotta he voisivat heti kampanjan ensimmäisinä päivinä tulla mukaan. Mikäli näin tapahtuu, U-käyrän alkupää saadaan näyttämään tuon ylläolevan kaavion punaisen käppyrän mukaiselta. Tällöin kampanja saa iloisen ja innokkaan startin, millä on suuri vaikutus kampanjan yleiseen tunnelmaan.

Tavoitesumma

Jotta sitten tietäisi, paljonko niitä tuttuja (ja tuntemattomia) joukkorahoitukseen tarvittaisiin mukaan, on oltava jokin tavoitesumma. Tavoitesumma muodostuu tietenkin projektin budjetin mukaan, mutta lisäksi on hyvä vähän leikitellä erilaisilla skenaarioilla, jotta voi saada realistisen kuvan siitä, minkälainen summa on ylipäätään mahdollinen.

Toisin kuin joskus ilmeisesti kuvitellaan, joukkorahoitus ei ole mikään nerokas systeemi, joka jauhaa rahaa anteliailta tuntemattomilta sillä välin, kun itse tekee jotakin muuta. Päinvastoin, yleisimmin noin 50–67% rahoituksesta tulee hanketta vetävien omilta läheisiltä.

Kun tavoitesumman lisäksi vielä arvioimme rahoittajien keskiostoksen, voimme tehdä erilaisia laskelmia siitä, kuinka monta rahoittajaa tarvitsemme, kuinka monta heistä pitäisi olla meidän tuttujamme, ja kuinka paljon rahaa/rahoittajia pitäisi missäkin vaiheessa kampanjaa olla ja niin pois päin.

Amerikkalaisten joukkorahoituspalvelujen analyyseihin pohjautuen tein oletuksen, että rahoittajieni keskiostos on 35 euroa. Oman kampanjani kohdalla keskiostos nousi lopulta vieläkin ylemmäksi, mutta toisissa tapauksissa keskiostos saattaa olla lähempänä 20 euroa. Tässä esimerkissä käytän kuitenkin tuota 35 euron keskiostosta.

Esimerkki: Tavoitesummat 1000€ (“minimi”), 2500€ (“realistinen”) ja 5000€ (“unelmatavoite”)

Tarvittavien rahoittajien määrä, jos keskiostos 35€:

1000 € / 35 € per hlö = ~30 hlö

2500 € / 35 € per hlö = ~70 hlö

5000 € / 35 € per hlö = ~145 hlö

Jos arvioimme, että ⅔:aa rahoittajista pitää olla tuttujamme, meille selviää seuraavaa:

1000 € varten tarvitsemme 20 tuttua mukaan (10 henkeä tulee verkostoista).

2500 € varten tarvitsemme n. 45 tuttua mukaan (25 henkeä tulee verkostoista).

5000 € varten tarvitsemme n. 100 tuttua mukaan (45 henkeä tulee verkostoista).

Kun realisteina vielä toteamme, että luultavasti vain puolet pyytämistämme ihmisistä haluavat tai voivat osallistua, tuplaantuu listattavien tuttujen määrä:

1000 € varten tarvitsemme 20 40 tuttua mukaan.

2500 € varten tarvitsemme n. 45 90 tuttua mukaan.

5000 € varten tarvitsemme n. 100 200 tuttua mukaan.

Selvitettyään nämä simppelit numerot voi alkaa listata kaikkia omia sidosryhmiään ja naapurustoaan. Tällöin käy nopeasti selväksi, moniko ihminen ihan oikeasti voisi olla mukana. Sen mukaan voi puolestaan arvioida kokonaispottia, kerran vähimmilläänkin puolet kampanjan rahoituksesta tulee niiltä omilta tutuilta. Itselleni tuotti vaikeuksia kerryttää tuttavieni listaan edes sata nimeä, ja loppujen lopuksihan kampanjassani olikin 108 rahoittajaa. Keskiostos oli kuitenkin arvioitua suurempi, minkä takia oma tavoitteeni ylittyi suht reippaasti.

Vastikkeiden suunnittelu

Itse kävin katselemassa, minkälaisia vastikkeita muilla on ollut. Mietin, minkälaiset vastikkeet voisivat oikeasti olla omasta mielestäni todella hienoja ja minkälaisten asioiden takana voisin itse seistä. Jaoin omat vastikkeeni neljään kategoriaan (kategorioita voi luoda omaan projektiin soveltuvasti), mikä helpotti kokonaisuuden hahmottamista:

  1. musiikki (digilataus, CD, LP)

  2. printit (nuotit, valokuvat, lehti)

  3. merchandise (muotisuunnittelija Camilla Mikaman kanssa toteutettu yhteistyö, jossa t-paita, huivi ja 3D-printattu hopeakoru)

  4. immateriaalit (yksityistunnit, laulunkirjoitussessiot, luennot ja konsertit)

Lisäksi hinnoittelin vastikkeet niin, että kaikissa hintakategorioissa oli tuotteita. Mikäli potentiaalinen rahoittaja olisi valmis satsaamaan projektiin esimerkiksi 20 euroa, mutta tarjolla olevien vastikkeiden arvot ovat 5 ja 25 euroa, luultavasti rahoittaja valitsee sen halvemman ja tässä tapauksessa 15 euroa olisi jäänyt saamatta. Pidin siis huolen, että ihmiset voivat ostaa juuri niin suurella (tai pienellä) summalla, kuin haluavat. (Tästä startegiasta poikkeuksena omasta mielestäni hienosti ja tyylikkäästi toteutettu DJ-kirjan kampanja, jossa vastikkeita oli käytännössä vain yksi. Kannattaa käydä kurkkaamassa!)

Tulkintani mukaan rahoittajien keskiostos on yleensä 35 euroa, mutta yleisimmin ostetun vastikkeen hinta on 20-25 euroa.

Yhteistyökumppanit ja tiimi

Tein kampanjassani yhteistyötä vaatesuunnittelija Camilla Mikaman kanssa. Onkin hyvä miettiä, kenen kanssa kampanjaa voisi tehdä yhdessä. Joukkorahoituksessa on kyse yhteisöstä, joten mitä useampi ihminen voi luontevasti kertoa siitä omille tutuilleen tai asiakkailleen, sen parempi.

Lisäksi apu on tarpeen jo senkin takia, ettei kukaan voi osata tehdä kaikkea. Camillan kauniit paidat ja huivit olivat paljon oivallisempia vastikkeita juuri minun kampanjaani kuin vaikkapa tavalliset t-paidat. Kampanjan vastikkeiden toteuttamisessa minulla on ollut myös apuna graafikkoystävä, joka hallitsee visuaalisen puolen ja siihen liittyvät tarpeelliset tietokoneohjelmat.

Tämän lisäksi tiimissäni oli muita ihmisiä auttamassa kampanjan suunnittelussa sekä sen seurannassa pitkin kampanjaa, sekä luomassa mediakontakteja. Minut buukkattiin televisioon ja radioon kertomaan projektistani, mikä rytmitti kampanjointia mukavasti.

2. Ennakkomarkkinointi

Ennakkomarkkoinnin tavoitteena on luoda odotuksen tunnetta. Lisäksi konkreettisesti sen tehtävänä on saada kampanjalle hyvä startti, eli mahdollisimman paljon rahoitusta kampanjan ensimmäisinä päivinä.

Oma lähipiiri

On tärkeää ymmärtää, että suunnilleen 50–67% (eli lähemmäs kaksi kolmasosaa) rahoittajista tulevat olemaan omia tuttujasi. Itse listasin omat tuttuni eri sidosryhmieni mukaan ja kontaktoin heidät sopivilla tavoilla. Kannattaa aina katsoa asiaa sen toisen ihmisen näkökulmasta, ja miettiä siitä käsin paras mahdollinen tapa viestiä. Omaan ennakkomarkkointiini kuului niin aktiivista Twitterissä ja muussa sosiaalisessa mediassa viestintää kuin puheluita, sähköposteja, perinteisten kirjeiden kirjoittamista ja kahvilassa ystävien kanssa istumista. Olin kaikessa viestinnässäni rehellinen, asiallinen, positiivinen, rakentava ja määrätietoinen. Jos ei kehtaa pyytää rahaa omaan projektiinsa (eli kertoa siitä ja uskoa siihen julkisesti), kannattaa miettiä onko projekti oikeasti tarpeeksi hyvä ja onko joukkorahoitus se tapa, jolla projekti oikeasti kannattaa rahoittaa.

Verkostot

Verkostot on hyvä kontaktoida jo etukäteen, vaikka niiden merkitys korostuukin vasta kampanjan edetessä. Verkostot voidaan jakaa karkeasti erilaisiin mediakontakteihin sekä omien läheisten kautta avautuviin mahdollisuuksiin.

Kaikenlainen medianäkyvyys luo kampanjalle uskottavutta, joten haastattelujen, vierailuiden, blogausten ja muiden vastaavien aikataulutus hyvissä ajoin osaksi kampanjaa on suotavaa. Toki innostumisen myötä näitä voi tulla kampanjan ollessa käynnissäkin, mutta tyhjästä ne eivät synny – joku (eli sinä tai ystäväsi) ne aina buukkaa. Omasta kampanjastani voin todeta, että medianäkyvyys ei korreloinut suoraan kampanjaan osallistuneiden määrässä. Radiohaastattelun tai televisioesiintymisen jälkeen ei tullut minkäänlaista rahoittajaryntäystä. Jälkeen päin asiaa pohdittuani näkyvyys mediassa olikin tärkeää ennen kaikkea uskottavan mielikuvan luomisessa niille empiville rahoittajille, jotka tulivat mukaan vasta kampanjan loppumetreillä. Nämä jahkaavat olivat yleisimmin joko tutun tuttuja, seuraajiani sosiaalisessa mediassa tai omia tuttujani, jotka suhtautuivat kampanjaani aluksi negatiivisesti, mutta halusivat lopulta olla mukana voittajan kelkassa. Innostus tarttuu, ja lopulta hekin innostuivat.

Henkilökohtaiset verkostot ovat myös äärimmäisen tärkeitä joukkorahoituksessa. On hyvä miettiä, minkälaiset tahot voisivat hyötyä yhteistyöstä, tai ketkä voisivat auttaa jollakin tavalla. Kollegani valmentaa tyttärensä taitoluisteluryhmää, olisiko siellä kiinnostuneita? Vanha koulukaveri on nykyään paikallislehden päätoimittaja, voisiko hän kirjoittaa jutun tai vinkata asiasta eteenpäin? Voisinko pitää ystäväni ravintolassa eksklusiivisen illan rahoittajilleni, jos hän saisi puolestaan mainosta kampanjani kautta? Tuntevatko ystäväni pieniä firmoja, jotka voisivat jotenkin osallistua rahoitukseen? Ideoita on loputtomasti, kunhan ne saa kaivettua esiin. Ideat ovat myös ainutlaatuisia omasta projektista ja omista verkostoista riippuen, joten mitään valmiita malleja ei kannata etsiä. Mikäli ideointi tuntuu vaikealta, kannattaa googlata erilaisia ajatuskartta- ja assosiaatioharjoituksia. Mahdollisuuksia löytyy loputtomasti, kunhan ne vain kaivaa esiin ja nostaa keskusteluun.

Loppuun on vielä todettava verkostoista, että vakuuttava presenssi sosiaalisessa mediassa kuukausia etukäteen oli oman kampanjani onnistumelle täysin kriittistä. Sen toteuttaminen on kuitenkin jo toisen artikkelin aihe. Siispä rohkaisen kaikkia luonteestaan ja projektistaan riippuen blogin, Twitter-tilin tai muun vastaavan perustamiseen. Ohjeita ja vinkkejä on netti pullollaan!

3. Kampanja

Toteutin kampanjani suunnitelmieni (eli U-käyrän ja laskelmieni) mukaisesti. Kuuden viikon kampanja jaettiin kolmeen osaan, joista ensimmäisen ja viimeisen aikana oli tarkoitus kerätä ⅖ rahoituksesta (tai rahoittajista, seurasin kumpienkin muodostumista erikseen) ja keskimmäisen, eli suvantovaiheen, aikana ⅕.

Alku

Kampanjan aloituspäiväksi valikoitui sunnuntai, jotta ihmiset olisivat vapaalla, hyväntuulisia, kiireettömiä ja helposti tavoitettavissa. Viikonlopun aikana muistutin henkilökohtaisesti kaikkia läheisiä, kenelle olin lähettänyt kirjeen tai sähköpostia, kampanjan startista. Olin myös päivittäin aktiivinen sosiaalisessa mediassa.

 

Keskikohta

Päivittäin pidin yllä innostusta kertomalla Facebookissa ja Twitterissä, miten kampanja etenee. Jo rahoittaneille laitoin parin viikon välein yleisen infokirjeen projektin etenemisestä (tosin pitää olla tarkkana, ettei liika kontaktointi ala ärsyttää) ja annoin heille sivulauseissa mahdollisuuden kertoa osallistumisestaan eteenpäin. (Jälleen kerran, en anellen vaan tarjoten mahdollisuutta jakaa omaa innostustaan. “Olen muuten mukana tämmöisessä aika hauskassa projektissa, käypä lukemassa semmoisen laulajan haastattelu…”)

Itse pyrin esiintymään kaikissa viesteissäni hyväntuulisena, innostavana, vakuuttavana ja päättäväisenä. En pyytänyt missään vaiheessa anteeksi kampanjointiani. Mielestäni “anteeksi, että otan yhteyttä” tai “kampanjani saattaa ärsyttää” antaa sävyn, että tiedän tekeväni väärin tai olevani epäkorrekti, mutta käyttäydyn silti sopimattomasti. Sen sijaan tein selväksi, etten oleta kenenkään olevan mukana tai etten loukkaannu kieltäytymisestä, mutta että tämä on upea juttu ja otan projektini äärimmäisen vakavasti ja toivoisin siksi apuja, sillä en pärjää yksin. Myös aneleminen on lähinnä ärsyttävää, joten reippaus ja rehellisyys ovat hyviä muistaa läpi kampanjan. Tiukassakin paikassa se kyllä toimii: “Tämä on upea projekti, mutta olemme jäämässä jälkeen tavoiteaikataulustamme. Jo viidellä eurolla voit olla mukana, ja se olisi juuri nyt tosi tärkeä juttu. Kiitos!”

Kuusi viikkoa oli pitkä aika ja omat tuntemukset ehtivät vaihdella moneen kertaan. Jatkoin sinnikkäästi päivittäin sosiaalisen median päivittämistä sekä ihmisten (ystävieni ja verkostojeni) kontaktointia meilitse ja puhelimitse, ja luotin siihen, että suvantovaihe kääntyy onnistuneeksi loppukiriksi, kunhan vain petaan sen ennakkoon hyvin.

Loppukiri

Tiesin, että moni epäilijöistä tulisi mukaan vasta sen jälkeen, kun tavoitesumma on saavutettu. Itselleni olikin tärkeää tavoittaa summa hyvissä ajoin ennen viimeisiä päiviä, jotta sain markkinointiini aivan uuden vireen ja tason. Ihmiset innostuivat, että kuinka paljon enemmän sitä rahaa oikein voikaan kertyä! Yhä useampi tuli mukaan, kun tiesi pääsevänsä voittavaan joukkueeseen.

Myös pari konserttia saatiin lyötyä lukkoon parin viikon neuvottelujen jälkeen, joten sain isompia rahoittajia nostamaan pottia vauhdilla. (On tärkeää huomioida, että pieniä yrityksiä ja muita tahoja, joille luentoja ja konsertteja tarjosin kampanjani aikana, oli kymmeniä.)

Kuten kampanjan aloituspäivä, olin myös asettanut viimeisen päivän kirin sunnuntaille. Tällöin minulla oli koko viikonloppu aikaa tehdä loppukampanjaa ja myös ihmiset olivat rentoja ja aktiivisia. Kaiken kaikkiaan kampanjani meni hyvin. Ennakkoon tehdyt suunnitelmat olivat tässä erityisen tärkeässä osassa, myös silloin kuin odotukset ja todellisuus eivät kohdanneet (jolloin osasin tehdä hienosäätöä ja korjausliikkeitä).

4. Yhteisöllisyys

Kaikkein oleellisinta joukkorahoituksessa on yhteisöllisyyden tunteen muodostaminen. Hei, me tehdään tää projekti yhdessä! Ei siis ole kyse siitä, että joku antaa rahaa sinulle, jotta sinä saat tehdä, vaan että luodaan tunne siitä, että me kaikki teemme tämän yhdessä mahdolliseksi. Tästäkin syystä negatiivisuuden ja kaikenlaisen passiivis-aggressiivisen pakottamisen (“jos et osallistu niin tästä ei tule mitään”) ja anelemisen välttely ja reippauteen ja asian tärkeyteen keskittyminen on hyvin oleellista.

Hauskana yksityiskohtana omasta kampanjastani kerrottakoon, että aloin päivittäin huudella varsinkin Twitterissä (ja myös Facebookissa) aina, kun huomasin potin nousseen. Tämä täysin höpsö ja vilpittömästä ilosta lähtenyt viestintä johtikin siihen, että ihmiset alkoivat viestiä minulle takaisin:

Minä: “Nyt on jo 1930€! Kiitos!”

Tuntematon Twitter-seuraaja: “Katsopas uudestaan, nyt se on jo 1950€!”

Minä: “Oho, voi kiitos! Ja hei nyt on 1955€!” (Joku muukin oli käynyt rahoittamassa siinä välissä.)

Toinen puolituttu: “No niin, kävin auttamassa potin yli kahden tonnin. Odotan innolla laulutuntia!”

Oleellisinta joukko- eli yhteisörahoituksessa olisikin siis ymmärtää, miten voisin olla luomassa ja johtamassa kampanjaa, joka innostaa ihmiset mukaan. Harvoja todella kiinnostaa se tuote tai vastike. Ennen kaikkea halutaan olla mukana tunnetasolla, toteuttamassa juttua, josta tulee hyvä mieli.

On hyvin tärkeää olla päivittäin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja päivittäin kontaktoida (huom. ei terrorisoida) henkilötasolla ihmisiä, niin niitä tuttuja kuin verkostoja. Koska kampanjointi on oikeasti todella intensiivistä, kampanjasta ei kannata tehdä liian pitkää. Kehittämällä oheen kaikenlaista muuta toimintaa ja tapahtumaa, josta puhua (medianäkyvyys, tapahtumat, mitä ikinä), luo kampanjalle ryhtiä, ja auttaa myös luomaan välietappeja. Kampanjaan kannattaa suhtautua kuin peliin, silloin siitä tulee hauskaa eikä itseään ota liian vakavasti.

Joukkorahoitus on parhaimmillaan aivan upea tapa toteuttaa projekteja, mutta ymmärtämättömyys sen toimintamekanismeista on jättänyt monta hienoa projektia vailla rahoitusta. Hyvä, realistinen suunnitelma ja sen päättäväinen ja iloinen toteuttaminen ovatkin kaikkein keskeisimmät tekijät onnistuneen joukkorahoituskampanjan läpi viemisessä. Se, miten omia kontaktejaan ja verkostojaan käyttää, ja millä keinoilla oman yhteisönsä luo, voi vaihdella. Oli tyyli mikä tahansa, pitkäjäntesyys, päivittäinen aktiivisuus ja määrätietoisuus ovat yhteisön rakentamisen kulmakiviä.

Onnea matkaan!

Lähetä kommenttisi Annille Twitterissä @annimattila!

Anni Mattilan yhteisörahoitusprojekti ja nettisivut